What I mean by this, is that it is once again time to do some self-reflection. But this time I'd like to do it in finnish, as that is my native language and the language of most of my thought process. It should thereby be a lot easier to unload my thoughts with great precision as there is no translation overhead nor thinking in two languages simultaneously. Although, as I might have previously mentioned, another language helps to look at the thing more objectively. Anyway, it is low(er) effort, just what I need now. And there is the potential for feeling good of the end result.
This type of deeper reflection poses a great question, though. Is this something I dare to publish? Things are eternal in the internet; no backsies. And yet: once published, don't I just hope this gets read?
This was written at 2 am. Try to enjoy.
* * *
Minä olen ihan helvetin kyllästynyt siihen, että en nykyään jaksa oikein tehdä mitään. Öisin ei uni tule ja päivällä väsyttä. Mieli olisi kuitenkin täynnä kaikkea siistiä ja hienoa mitä haluttaisi tehdä, mutta kaikki jää kuitenkin toteuttamatta. Joko mielenkiinto vain menee saman tien kun yrittää toteuttaa, tai sitten ei vaan fyysisesti jaksa.
Oli kyse sitten TV:n katsomisesta, tarinallisten pelien pelaamisesta, liikunnasta tai luovasta toiminnasta; lopputulos on sama. Ei mitään. Parempiakin päiviä toki on, mutta ne tuntuvat olevan aina vain harvinaisempia ja harvinaisempia. Olen kärsinyt tästä ongelmasta nyt varmaankin kymmenkunta vuotta, mutta vasta viime vuosina se on edennyt sen verran pahaksi, että havahduin sen oikeasti huomaamaan. Ja hakemaan apua. Ikävä kyllä tämä on sellaisia asioita, joissa mitään pikaratkaisua ei ole - ainakaan pidemmällä aikavälillä.
Tai sit olen vaan ihan helvetin laiska.
Kirjoitan tästä asiasta, koska kyllä näistäkin asioista pitäisi voida puhua. Edes jollekin. Toisaalta yritän tässä hieman taas vaihtaa lähestymistapaa ja saada edes jotain aikaan. Minun on nimittäin pitänyt jo pitkään saada käyntiin - kaiken muun lisäksi - oma varsin vapaamuotoinen vlogi eli videopäiväkirja. Mutta enpä ole siihenkään pystynyt, ja se harmittaa. Taustoja vlogin perustamishalulle on monia. Erinomainen aihe vaikkapa aloitusjaksoksi, siis. Mutta ei jaksa. Melkoinen muna-kana-ongelma. Tämä teksti yrittää osaltaan olla eräänlainen kiertotie asialle.
* * *
Vlogi, miksi? Syitä en osaa asettaa tärkeysjärjestykseenkään, mutta tässä tälläinen puoliksi auki pureskeltu pohdinta:
Innostuin pari vuotta sitten "travel film" tyyppisestä Youtube-sisällöstä. Verrattain lyhyitä kiiltokuvamaisia tarinoita matkailusta. Kantavana teemana ennen kaikkea matkan hauskat kokemukset ja se mitä tuntemuksia matka herätti videon tekijässä siinä hetkessä. Näille videoille ehkä hieman omainen carpe diem -asenne oli minulle jollain tavalla pysäyttävä. Kuten aimmin Life is Strange -taustaisesti avauduin, hetkestä nauttiminen kun on ollut minulle aina varsin haastavaa. Ehkä voisin jotenkin kyetä emuloimaan tuota tunnetta jos tekisin itsekin vastaavia videoita? Lopulta ehkä oppiakin nauttimaan?
Toisaalta videoiden tekeminen olisi varsin erinomainen tilaisuus harjoitella esiintymistä, tai vielä tärkeämmin ennen kaikkea itsensä sanallista ja eleellistä ilmaisua. Ne, jotka minut tuntevat ovat luultavasti huomanneet sen, kuinka sekään ei ole minulle kovin helppoa. (Kommentoikaa toki, vaikka anonyymisti. Nettisivuilta löytyy yhteydenottolomake, joka ainakin luultavasti toimii. Tai jos on muutakin.) Kun kameralle koittaisi selittää fiiliksiään, niin niitä olisi pakko miettiä ja muodostaa kaikesta tapahtunesta mielipide, parhaassa tapauksessa kesken tapahtuman. Tämän jälkeen tapahtumaa voisi ihan eri tavalla havainnoidakin ja oikeasti yrittää uppotua siihen siinä hetkessä. Kokonaisvaltaisempi kokeminen rikastuttaa elämää ja tuottaa iloa ihan eri tavalla. Tai näin on ainakin hypoteesi.
Videoiden tekeminen on toki myös aivan oma maailmansa. Se on jotain erilaista kuin se ohjelmoinnin ja videopelien maailma missä yleensä kuljen. Mutta kuitenkin jollain tavalla tuttua. Tekeminen on toki laaja termi. Siihen kuuluu ainakin editointia, kuvaamista ja jopa suunnittelua. Kaikki näistä asioita, joissa voisi myös kehittyä ja oppia paljon uutta. Editointi on luovaa tekemistä, joskin ikävän työlästä. Kuvaaminen puolestaan - ainakin kuten itse näen asian - on erityisen hieno asia. Sillä kuten selostaminen, niin myös kuvaaminen pakottaa tarkastelemaan senhetkistä tilannetta eri kulmista (sanan kaikissa merkityksissä :p) ja ehkä arvostamaan tapahtuvaa. Jopa verrattain yksinkertaisetkin asiat voivat tuottaa suurta iloa kun niihin keskittyy. Viimeiseksi mainitsin suunnitelmallisuuden. Siinä minulla olisi kehitettävää, joskin hieman eri tavalla kuin ensiksi arvaa. En ole millään tavalla spontaani ja olen mukavuusalueellani kun saan miettiä tulevaa rauhassa. Mietin kaikkea kuitenkin varsin käytännönläheisesti, enkä tunteella. Kuinka ottaa se mukaan suunnitteluun? Ajatella, millaisia tuntemuksia voisin asioista kokea. Kun asetelmaa vie vielä pidemmälle se kääntyy, ja ollaan yllättävän syvien kysymysten äärellä. Mitä tehdä, jotta tuntisin haluamiani tunteita. Mistä oikeasti pidän? Mikä minut tekee onnelliseksi?
Vlogaaminen on siis ehkä paitsi uusi laaja harrastusmahdollisuus, niin myös suurta potentiaalia omaava työkalu. Mutta se on myös muuta. Uskallan sanoa, että eräs ihmisen perustarve on tulla huomatuksi. Tämä blogi - ja jatkossa ehkä myös vlogi - ovat minun tapani huutaa tyhjyyteen, että minä olen olemassa. Minulla on myös vahva usko siitä, että voisin oikeasti tehdä laadukasta sisältöä, josta on ihmisille hyötyä. Joko viihteenä, tai asiasisältönä. Mutta olenko valmis tekemään työtä sen eteen, että pääsen sinne asti? Ja mikä riittää? Ehkä on vain parempi olla miettimättä asiaa.
* * *
Korostettakoon tässä suuren avautumisen vanavedessä nimittäin vielä tuota aiempaa lyhyttä tekstiä täydellisyyden tavoittelusta. Se on aivan helvetin vaikeaa, mutta jostain syystä siihen vain silti pyrkii. Ja kun sitä ei vaan voi saavuttaa, ja on niin kovin helppo menettää motivaatio. Oli kyse sitten ohjelmoinnista tai videoiden tekemisestä, tai jostain muusta. Miksi yrittää jotain, kun tietää, että sen voisi tehdä aina vielä vähän paremmin. Miksi julkaista mitään työn alle saatua, kun tiedossa olisi vielä loputon kasa parannuksia. Miten tyytyä hyvään? Tai jopa keskinkertaiseen? Miten uskotella itselleen, että keskinkertainenkin voi kelvata? Miten hyväksyä se, että aina on kriitikoita?
Kuinka heittäytyä ja antaa ei-täydellisille, mutta realistisille ja aidoille tuotoksilleen mahdollisuus onnistua sellaisina kuin ne ovat? Kuinka tuntea ylpeyttä niistä ja niiden tekemisestä? Mikä on lopulta arvokasta?
No comments:
Post a Comment